Tämä artikkeli on on osa Kuluttajaosuustoiminnan säätiön tukemaa Hökkeleitä ja huvipursia – maailman rikkaat ja köyhät -hanketta ja se on julkaistu alunperin Peruste-verkkolehdessä.
Teksti: Ruby van der Wekken
Kuva: Sonja Siikanen.
Maailmassa on valtavasti eriarvoisuutta, jota puretaan uusilla ja kekseliäillä tavoilla sekä maailman Etelässä että Pohjoisessa. Yksi uusi järjestäytymisen keino on yhteishyödykkeet (commons). Ihmiset kamppailevat oikeudestaan nähdä yhteishyödykkeitä ympärillään ja kerääntyä niiden ympärille. Tämän oikeuden toteuttamista voisi vahvistaa perustulo, joka olisi mahdollista rahoittaa vaihtoehtoisella valuutalla esimerkiksi aikaveron kautta.
Jakamistalouden edistämiseen keskittyvän Commons Strategies Groupin perustajajäsen, aktivisti ja kirjailija Silke Helfrich on esittänyt, että yhteishyödykkeet voivat toimia eräänlaisina silmälaseina, joiden kautta taloutta on mahdollista tarkastella erilaisesta näkökulmasta. Tästä näkökulmasta kalavedet, ruoka, geneettinen perintö, osuuskunnat, kieli, happi, kumppanuusmaatalous, mineraalit ja valuutta voidaan kaikki nähdä yhteishyödykkeinä silloin kun näitä asioita pidetään yhteisinä ja ne tuotetaan yhdessä erilaisin tavoin.
Voimme puhua esimerkiksi ekologisista, sosiaalisista ja verkoston yhteishyödykkeistä. Ekologisiin yhteishyödykkeisiin kuuluvat happi ja vesi ovat elämälle perustavan tärkeitä, mutta ympäristön tuhoaminen sekä yksityistäminen uhkaavat niiden vapaata käyttöä. Sosiaalisina yhteishyödykkeinä voidaan pitää kieltä ja tunteita sekä yhdessä toimimista. Verkostomaiset yhteishyödykkeet liittyvät informaatioteknologiaan, jonka merkitys tässä kontekstissa on kasvanut erityisesti avoimeen tietoon ja lähdekoodiin liittyvien keskustelujen myötä. Näiden hyödykkeiden ytimessä on yhdessä tuottaminen, joka perustuu vapaaehtoiseen työpanokseen ja palvelee yhteistä tuotantoprosessia.
Oli sitten kyse metsästä tai ideoista, ajatusta yhteishyödykkeistä voi parhaiten ymmärtää historioitsija Peter Linebaugh’n termin ”yhteistäminen” (commoning) kautta. Termillä hän viittaa kaikkiin yhdessä tekemisen käytäntöihin: yhdessä toteuttamiseen, yhdessä hallinnoimiseen ja yhdessä hoitamiseen. Näihin hankkeisiin ottaa osaa yhteisö tai verkostoituneiden ihmisten ryhmä, ja joka vaalii yhteishyödykkeitä – luonnonvaroja tai ideoita – kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti, käyttäjien päättämällä tavalla. Yhteishyödykkeitä ei ole olemassa ilman yhteistämistä. Yhteishyödykkeiden oikeudenmukainen jakaminen edellyttää myös suoran demokratian periaatteiden soveltamista.
Jotta yhteishyödykkeisiin perustuva ajattelu toimisi käytännössä, on valtion ja markkinoiden välisiä suhteita selkeytettävä. Yhteishyödykkeissä on kyse siitä, että käyttöarvoa luodaan ilman valtion tai markkinoiden puuttumista. Helfrich on kuvannut tätä valtioiden ja markkinoiden ”ylittämiseksi”, vaikka valtio ja markkinat voivat kuitenkin samaan aikaan osallistua käytännön toimintaan. On tärkeää tehdä ero kahden vaihtoehdon välillä: joko yritykset ylläpitävät yhteishyödykkeitä ja hyötyvät niistä, tai solidaarisuustalouden kehitys johtaa yhteistämisen ja yhteishyödykkeiden lisääntymiseen. Tällöin kehityksen taustalla on sellaisten taloudellisten toimijoiden linkittyminen, joiden toiminta ei perustu rahallisen hyödyn tavoitteluun vaan toisenlaisiin arvoihin.
Raha yhteishyödykkeenä
Termi globaali epäoikeudenmukaisuus tuo monille ensimmäisenä mieleen rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ymmärrettynä erityisesti rahassa mitattavan varallisuuden erona. Ajatus yhteishyödykkeistä saa kuitenkin näkemään rahan uudella tavalla. Tällöin tasa-arvo voidaan saavuttaa myös muilla keinoilla kuin jakamalla rahaa uudelleen.
Kuten Jem Bendell, Cumbrian yliopiston kestävän kehityksen johtamisen (Sustainability Leadership) professori, hienosti kiteytti Yhteishyödykkeiden konferenssissa Berliinissä 2013, on yleisesti hyväksytty tosiasia, että yksityiset pankit luovat 97 prosenttia rahasta myöntäessään meille lainoja. Koska suurin osa rahasta luodaan sellaisilla instrumenteilla, jotka velvoittavat takaisinmaksuun ja korkojen perintään, velkaa on aina olemassa enemmän kuin rahaa. Lainat palvelevat taloudellisen aktiviteetin kasvua, jolloin ne edistävät kasvun imperatiivia. Tämä imperatiivi taas johtaa elämän ja resurssien kasvavaan hyväksikäyttöön ja kaupallistamiseen, jotta velasta syntyvät korot voitaisiin maksaa takaisin.
Velkaan perustuva rahajärjestelmä myös muokkaa ihmisten välisiä suhteita, perustaen ne niukkuuden ja kilpailun periaatteille tuottaen samalla valtavaa eriarvoisuutta. ”Ajattelemme että vaurautta on vähän, ja että meidän on kilpailtava keskenämme, jotta saamme osuuden siitä. Todellisuudessa me olemme se vauraus”, sanoo Bendell. Hänen mukaansa nykyinen rahajärjestelmä ruokkii epäluottamusta toisiin ihmisiin. Sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän talouden luomiseksi meidän on kehitettävä uudenlaisia rahan muotoja.
”Ajattelemme että vaurautta on vähän, ja että meidän on kilpailtava keskenämme, jotta saamme osuuden siitä. Todellisuudessa me olemme se vauraus”, sanoo Bendell.
Keskusteluissa rahan uusista muodoista on noussut esiin ehdotus yhteishyödykkeisiin perustuvasta taloudesta, joka hylkäisi keinotekoisen niukkuuden ajatuksen, nykyisen rahajärjestelmän sekä markkinat ja luopuisi rahasta. Tasavertaisen vaihdon ideaa on kritisoitu, ja vaikka se tarjoaakin hyvän lähtökohdan erilaisille yhdessä tuottamisen ja itseorganisoitumisen malleille, on vielä epäselvää miten kaikki voitaisiin saada mukaan tähän prosessiin.
Toinen ehdotus on valuutan itsensä muuttaminen yhteishyödykkeeksi. Tähän liittyy kuitenkin tärkeä kysymys: miten voimme luoda valuuttoja, jotka vaalivat ihmisten välisiä suhteita? Stadin aikapankin[1] kehittämisestä saadut kokemukset tarjoavat uusia näkökulmia – miten luoda uusi valuutta, miten sitä voidaan käyttää pedagogisena prosessina ja työkaluna, ja tuoda ihmisiä yhteen oppimaan sekä osallistumaan yhteistämiseen (jos valuutta muutetaan yhteishyödykkeeksi, on sitä hallittava yhdessä ja kannettava vastuu yhteisvaluutasta). Stadin aikapankin tapauksessa yhteisön jäsenet kehittivät yhteisesti periaatteet, jotka muun muassa määrittelevät millaisia arvoja yhteisöön liittyvien taloudellisten toimijoiden on noudatettava. Kun valuutta nähdään yhteishyödykkeenä, yhteisön jäsenet pääsevät luomaan säännöt sille, millaista toimintaa valuutan kautta kannustetaan ja edesautetaan.
Maailman Etelässä keskustelu valuutasta yhteishyödykkeenä, ja siitä ketä tai mitä uusi valuutta hyödyttää, on vilkastunut. Viime vuoden elokuussa aktivisti Kemy Seba sytytti 5 000 CFA-frangin (noin seitsemän euroa) setelin tuleen Senegalissa, ja CFA:ta vastaan järjestettiin mielenosoituksia useissa Euroopan ja Afrikan maissa sekä Haitissa. Valuuttaa (josta on olemassa kaksi eri versiota, Länsi- ja Keski-Afrikan) käytetään neljässätoista CFA-alueeseen kuuluvassa maassa, ja teollaan Seba nosti tietoisuutta jaetun valuutan ongelmallisuudesta.
CFA muistuttaa luonteeltaan enemmän euroon sidottua ”kuponkia” kuin todellista valuuttaa. Sen koloniaalisiin suhteisiin liittyvä alkuperä nähdään myös todisteena siitä, miten valuutta palvelee vain Ranskan pankin etuja ja maan kaupankäynnin intressejä, edustaen siten ranskalaista monetaarisen imperialismin muotoa. CFA-valuuttaan kuuluvien maiden marginalisaatio ja niiden kyvyttömyys johtaa julkista talouttaan voidaan yhdistää suoraan tilanteeseen, jossa Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki ja niiden rakenteelliset sopeutusohjelmat pakottavat velkojen takaisinmaksun uhalla maat avaamaan markkinansa suurille kaivosyhtiöille, jotka eivät jätä maan sisälle juuri mitään jaettavaa.
Erinomaisen konkreettinen ja menestyksekäs esimerkki täydentävän yhteisvaluutan käyttöönotosta Afrikassa on Will Ruddickin ja hänen kumppaniensa Grassroots Economics -järjestössä tekemä työ Bangla Pesan bangladeshilaisessa slummissa Kenian Mombasassa käytetyn valuutan eteen. Valuutta tuotiin markkinoille 2013, ja sen tarkoituksena on tukea epävirallisissa asumuksissa elävien taloutta tarjoamalla pienyrityksille verkostoja, joiden kautta niiden jäsenet voivat hyödyntää yhteisvaluuttaa ja käydä kauppaa. Järjestelmässä saadut ”krediitit” on mahdollista muuttaa paperiksi kupongeiksi, joita voi käytää maksuna palveluista ja hyödykkeistä.
Toisin kuin tuotteet joita valtavirran talousjärjestelmämme tuottaa lisäten samalla eriarvoisuutta, valuutta yhteishyödykkeenä voi auttaa rakentamaan tasa-arvoisuuteen perustuvia suhteita.
Ruoka yhteishyödykkeenä
Keskusteluissa maailmanlaajuisista eriarvoisuuksista nousee usein rahan lisäksi esiin ruoka. Ruoan näkeminen yhteishyödykkeenä laajentaa edelleen perinteistä käsitystä tasa-arvosta pelkkänä uudelleenjakamisen kysymyksenä.
Sekä Etelässä että Pohjoisessa on noussut halu nähdä ruoka yhteishyödykkeenä, jonka tuottamisesta voitaisiin vastata yhdessä. Tämä kumpuaa myös tavoitteesta omavaraisuuteen ruoan suhteen. Ruokasuvereniteetin käsitteen takana on La Via Campesina, maailman suurin kansalaisliike, jossa on mukana noin 200 miljoonaa maanviljelijää – pienviljelijöitä, maataloustyöntekijöitä, kalastusyhteisöjä, maattomia ja alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä ympäri maailmaa.
Kuten termin historiasta kirjoittavat tulevat kertomaan, maatalouden säännöstelystä ja maatalousbisneksestä on tullut maailmanlaajuisia ilmiöitä. Etelän maanviljelijöiden on kilpailtava halvan tuonnin ja hypertuotteliaan Euroopan ja Amerikan voimakkaasti tuettujen maataloustuotteiden kanssa. Etelän pienviljelijöiden on siten kehitettävä yhteinen visio ja puolustettava itseään, jotta he voisivat osallistua suoraan päätöksentekoon joka vaikuttaa heidän elämäänsä. Ruokaomavaraisuuden ajatus asettaa maataloustuottajat ja kuluttajat keskiöön: se tukee ihmisten oikeutta viljellä oman ruokansa, itsenäisinä kansainvälisistä markkinoista sekä oikeutta kuluttaa paikallisia ruokatarvikkeita. Ruokasuvereniteetti tarkoittaa siten kaikkien ihmisten oikeutta päättää demokraattisesti miten ruokaa tuotetaan, jaellaan ja kulutetaan. Tästä pääsemmekin keskusteluun ruoasta yhteishyödykkeenä.
Ruokasuvereniteetti tarkoittaa kaikkien ihmisten oikeutta päättää demokraattisesti miten ruokaa tuotetaan, jaellaan ja kulutetaan
Viime vuosikymmenen aikana maailman Pohjoisessa työskentelevät ruoantuottajat ovat huomanneet, että ruokasuvereniteetti koskee myös heitä. Kuten Etelän viljelijät, hekin joutuvat taistelemaan ruoantuotantoa hallitsemaan pyrkivää maatalousteollisuutta vastaan, ja uhmaamaan vahvistuvaa korporatiivista kontrollia, eli maailmanlaajuisten järjestöjen, kuten Maailman kauppajärjestön (WTO), vallan kasvua useilla ruoantuotantoon, -jakeluun ja kuluttamiseen liittyvillä alueilla.
Ruokasuvereniteetin käsite viittaa myös paradigman muutokseen: kasvavaan tarpeeseen muuttaa nykyistä järjestelmää. Kuten Jukka Lassila, Oma Maa -ruokaosuuskunnan[2] viljelijä Tuusulasta, sanoo: ”Ruoka on yhteiskunnallinen asia. Ensinnäkin se yhdistää kaikkia maailman ihmisiä, ja se on läsnä jokaisessa päivässä. Ja toisaalta, se jonka hallussa ruoantuotanto ja vesi kulloinkin on, hallitsee myös koko yhteiskuntaa. Ruoan avulla pystytään ohjaamaan ihmisiä, tai toisaalta ihmiset pystyvät itse ohjaamaan omaa elämäänsä, jos ruoka on heidän hallussaan. Sillä tavalla kaikki pyrkimykset, joilla pyritään saamaan ruoka takaisin ihmisten haltuun ovat tärkeitä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta, koska vain tätä kautta voidaan muuttaa koko yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi ja reilummaksi.”
Luonnonmukaisen ja paikallisesti tuotetun ruoan kysyntä kasvaa myös Suomessa. On perustettu monia ryhmiä ja tehty aloitteita, joilla ruoan jakelun välikäsiä saataisiin vähennettyä (esimerkiksi erilaiset ruoanvaihtoringit Facebookissa). Lähemmäksi järjestelmän muuttamista, eikä pelkkää konsumerismin ”korjailua”, ja ruoan ymmärtämistä yhteishyödykkeeksi pääsemme kuitenkin kumppanuusmaataloudessa (community-supported agriculture, CSA).
Kumppanuusmaataloudessa jäsenet sitoutuvat jakamaan riskejä ja luonnonmukaisella viljelyllä tuotettua satoa, tavoitteenaan sosiaalisesti (erityisesti niin, että viljelijälle maksetaan reilua palkkaa) ja ekologisesti kestävällä tavalla tuotettu ruoka. Näin viljelijät ja perheet muodostavat keskinäisen tuen verkoston. Tämän yleisen viitekehyksen sisällä toimintaa voidaan organisoida monin eri tavoin, mutta kumppanuusmaatalous saa meidät ajattelemaan eri tavalla suhdettamme ruokaan ja osallistumaan ruoantuotantoon – näkemään ruoan yhteishyödykkeenä.
Ruoan ymmärtäminen yhteishyödykkeenä edellyttää myös että Etelä ja Pohjoinen tunnustavat olevansa riippuvaisia toisistaan. Ruokasuvereniteettia ei saavuteta koskaan Etelässä, ellei sitä ole Pohjoisessa. Hyvin kuvaava on vastaus, jonka intialaiset maanviljelijät antoivat 2013 suomalaiselle aktivistille Niklas Toivokaiselle tämän kuunneltua viljelijöiden kertomuksia raskaasta työstä ja itsemurhista sekä kysyessä, mitä meidän täällä Suomessa pitäisi tehdä asialle: ”Kasvattakaa oma ruokanne.”
Miten yhteistäminen rahoitetaan: perustulo voidaan maksaa aikaverolla
Edellisissä esimerkeissä kuvasin taistelua tasa-arvosta niiden kamppailujen kautta, joita juuri nyt käydään rahan ja ruoan ympärillä. Mainitsin useita konkreettisia esimerkkejä siitä, miten rahaa ja ruokaa kohdellaan yhteishyödykkeinä eri maissa. En ole kuitenkaan vielä käsitellyt haasteita, jotka näiden hankkeiden on voitettava voidakseen kukoistaa.
Pula resursseista ja ajasta on eräs yhteishyödykeprojektien vaikeuksista, joka liittyy myös muihin talouden rakenteisiin. Sellaisten hankkeiden aloittaminen, jotka eivät operoi valtavirran logiikan mukaisesti, voi olla hankalaa ja aikaa vievää, ennen kuin niiden toiminta on vakaalla pohjalla ja ne pystyvät esimerkiksi maksamaan palkkaa työntekijöilleen. Ihmisten elämä voi olla joskus hektistä ja kaoottista, ja heistä voi tuntua mahdottomalta sitoutua koko järjestelmän laajuista muutosta vaativiin vaihtoehtoihin. Vaikka monet haluaisivat tehdä paljon enemmän, tarve ansaita ja käyttää aikaa palkkatyöhön määrittelee usein heidän tekemiään valintoja. Toisaalta työttömyyskorvausten saamisen edellytykset voivat joskus olla niin kapeasti määriteltyjä, että ne rajoittavat ihmisten mahdollisuutta osallistua yhteisiin projekteihin.
Siksi kiinnostavan vaihtoehdon tarjoaa perustulo, joka voitaisiin rahoittaa osittain aikaverolla. Barcelonalainen ekonomi Susana Belmonte, joka on mukana paikallisen vaihtoehtoisen valuutan kehittämisessä, selittää aikaveron ideaa tavalla, joka muistuttaa Stadin aikapankin toimintaa: ”Järjestelmään osallistuminen tarkoittaisi mahdollisuutta saada perustuloa ja samaan aikaan velvollisuutta maksaa aikaveroa.”
Aikavero olisi siis jotain, mikä maksettaisiin luomalla rahaa, niin että liittyessään perustulojärjestelmään ja saadessaan siltä etuuksia, perustulon saajat tulisivat samalla velallisiksi vaihtoehtoisessa valuutassa maksettavan aikaveron kautta. Heillä olisi siten tarve työskennellä yhteishyödykkeitä kehittävissä projekteissa, jotta he saisivat palkkion vaihtoehtoisessa valuutassa ja voisivat maksaa velkansa samalla valuutalla. Kun vaihtoehtoinen valuutta luodaan, yhteishyödykehankkeiden vastuulla olisi sekä maksaa jäsenilleen että saada projektinsa päätökseen.
Perustuloehdotus mahdollistaisi rinnakkaisvaluutan liikkeelle laskemisen. Tätä valuuttaa hallinnoitaisiin demokraattisesti, ja se edistäisi yhteistä hyvää palvelevia hankkeita, kuten paikallista kumppanuusmaatalousprojektia.
Näin tasa-arvoa voidaan luoda monin eri keinoin näkemällä raha ja ruoka yhteishyödykkeinä, ja tukemalla samalla taistelua (ruoan ja rahan) itsehallinnon puolesta myös muualla maailmassa.
Vahvistamalla oikeutta pitää useampia asioita yhteishyödykkeinä ja oikeutta kokoontua niiden ympärille, on mahdollista tukea myös siirtymistä kapitalismia palvelevasta hyödykkeiden kierrosta toisenlaiseen järjestelmään, jossa liikkuvat yhteishyödykkeet.
Kirjoittaja on kansainvälinen ihmisoikeusaktivisti, jonka erityiskiinnostuksen kohteena on solidaarisuustalous. Hän osallistuu aktiivisesti muun muassa Osuuskunta Oma Maan, Stadin Aikapankin sekä Commons.fin toimintaan.
Käännös: Niina Oisalo.
Viitteet
[1] Aikapankin jäsenet vaihtavat järjestelmässä erilaisia palveluita aikaan. Vaihdon pääperiaatteena on, että jokaisen jäsenen aika, työ ja tarpeet ovat samanarvoisia.
[2] Oma Maa on ruokaosuuskunta, jonka toiminta perustuu tuottajien ja kuluttajien kumppanuusmaatalouteen sekä ympäristön ja ihmisten kannalta kestäviin ruoantuotantomenetelmiin. Ruoantuotanto tapahtuu Lassilan perhetilalla Tuusulassa, lähellä Helsinkiä. Osuuskunnan tavoitteena on kasvaa yhteisöksi, jonka ruoantuotanto voisi elättää 200 henkeä.