Länsi-Sahara – Afrikan viimeinen siirtomaa

Marokko on miehittänyt laittomasti suurinta osaa Länsi-Saharasta jo vuodesta 1975. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta länsisaharalaisille kuuluu itsenäisyys, mutta kansainvälisen paineen puuttuessa Marokko estää kansanäänestyksen.

Vuosina 1884–1975 Länsi-Sahara oli Espanjan siirtomaa, jolloin sitä kutsuttiin nimellä Espanjan Sahara. Espanjan vetäydyttyä alueelta naapurimaat Marokko ja Mauritania valloittivat sen. Länsisaharalaiset eivät nielleet uutta valloittajaa vaan vaativat edelleen itsenäisyyttä. Tilanne johti sotaan Marokon ja itsenäisyysliike Polisario Frontin välille. Sodan aikana yli 165 000 ihmistä pakeni Algeriaan, joka luovutti pakolaisille kaistaleen autiomaata Marokon miehittäessä heidän kotimaataan.

Aselepo saatiin aikaiseksi vasta vuonna 1991, jolloin myös vahvistettiin alkuperäisväestön oikeus kansanäänestykseen. Länsisaharalaiset eli sahrawit ovat odottaneet kansanäänestystä itsemääräämisoikeudestaan kuitenkin jo lähes 40 vuotta.

Laiton miehitys

Marokko pitää Länsi-Saharaa »historiallisena osana» valtiotaan, eikä ole valmis luopumaan siitä mistään hinnasta. Marokkolaisia on asutettu miehitetyille alueille jo enemmän kuin alkuperäisväestöä, minkä seurauksena sahraweita on enää noin yhdeksäsosa asukkaista.

Haagin kansainvälisen tuomioistuimen vuonna 1975 julkaiseman selvityksen mukaan historiallisia todisteita siitä, että Marokko olisi hallinnut aluetta, ei ole. Miehittäjä on kuitenkin saanut tukea hallinnalleen muun muassa Yhdysvalloilta, Ranskalta, Espanjalta, Egyptiltä, Israelilta ja Saudi-Arabialta.

Marokko kiistää ihmisoikeusrikkomukset Länsi-Saharassa, mutta riippumattomat
kansainväliset järjestöt raportoivat niistä jatkuvasti: ihmisoikeusaktivisteja katoaa, heitä pidätetään, raiskataan ja kidutetaan. Sahraweita syrjitään laajasti työelämässä ja koulutuksessa. Omien kansallisten symbolien esillä pitäminen miehitetyillä alueilla on ankarasti kielletty ja kaikenlainen itsenäisyyttä edistävä toiminta tukahdutetaan.

Teksti: Eliisa Alatalo, julkaistu Libero-lehdessä 2/2011

Siirry sivun alkuun