Olin tänä syksynä ensimmäisessä kansainvälisessä uiguuridiasporan nuorten konferenssissa. Se järjestettiin Pariisissa, ja osana ohjelmaa oli ranskalaisen sosiologi Jules Falquet’n luento feminismistä ja sukupuolesta kolonialistisen sorron kontekstissa. Hän mainitsi käsitteen “interlocking systems of oppression” – linkittynyt sorto tai sorron moniulotteisuus.
Intersektionaaliseen feminismiin pohjautuvaa käsitettä voi avata ajatuksella, jossa tunnistetaan vallan ja sorron kerrostumat käsillä olevassa tilanteessa; parhaassa tapauksessa tämä johtaa sortavien rakenteiden purkamiseen kokonaisvaltaisesti.
Opin Pariisissa, että sortoon on suhtauduttava intersektionaalisesti, ikään kuin ottaa se etusormen ja peukalon väliin ja katsoa miten se toimii eri kulmista ja eri valoista. Sitten opin, että täytyy siivota itsestään tuo sorto pois, ja dekolonisoida mieli. Olen pohtinut oppimaani jälkikäteen paljon ja todennut sen, että mielessäni pesii paljon sortoa. Naisena, hijabia käyttävänä muslimina ja rodullistettuna uiguurina valkoisessa yhteiskunnassa toki ulkopuolelta kohdistuvaan vainoon on joutunut tottumaan, mutta mielen sisällä pesivä sorto on aivan omaa luokkaansa.
Falquet kysyi myös mielestäni jokaiselle tärkeän kysymyksen: haluanko palan olemassa olevasta kakusta vai haluanko kokonaan uuden kakun?
Tämä teksti kertoo aktivismista, sillä tällä viikolla juhlimme Itä-Turkestanin kansallispäivää. Marraskuun 12. päivänä valtiomme on perustettu kolme kertaa: ensimmäisen kerran vuonna 1864 Yakub Begin johdolla, toisen kerran vuonna 1933 Khoja Niyazin johdolla ja viimeisimmän kerran vuonna 1944 Elihan Tören johdolla.
Marraskuun 15. päivänä vuonna 1988 taas on annettu Palestiinan itsenäisyysjulistus Algeriassa järjestetyssä Palestiinan kansalliskokouksessa.
Sortoon ja vapaustaisteluun liittyy aina kapinaa, unelmointia, yhteentulemista ja kollektiivista vapauden kuvittelua. Aktivisteja on aina ollut, sillä maailma, jossa elämme, ei ole koskaan ollut täydellinen.
Israelin suorittama ja niin monen tahon tukema kansanmurhan ei anneta loppua. Silmittömät julmuudet, jotka ovat värittäneet palestiinalaisten elämää sekä Palestiinassa että diasporassa ovat saaneet toteutua tässä todellisuudessa. Joten aktivismia on, koska unelmointi on elinehto, kun kansa kohtaa vaikutusvaltaisen vastustajansa. Seuraan sydän vereslihalla tätä kansanmurhien dynamiikkaa, mitä todistan itse uiguurina diasporassa.
Palatakseni kysymykseen kakusta – on todettava, että meidän täytyy erottaa meitä edeltäneiden aktivistien työ omastamme. Samalla aktivismin ja kansalaisyhteiskunnan toiminnan historia on tärkein resurssimme. Meidän täytyy tietää, mitkä ovat olleet esivanhempiemme tavat kärsiä ja kestää, mitkä ovat olleet heidän tapojaan kertoa tarinaansa ja millä tavoin he ovat nähneet yhteisen taistelun sekä sen tulevaisuuden.
Kuitenkin on todettava, että vaikka sorron mekanismit ovat ikiaikaisia, sen ilmentymät ovat kuin antibioottiresilienttejä bakteereja. Sorron muodot ovat joustavia ja muuttuvia, melkeinpä huokoisia. Tämä muutosherkkyys pakottaa nykyajan aktivistin kohtaamaan myös oman itsensä ja olemaan rehellinen siitä, mikä on yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Meidän on tunnistettava aikamme ilmiöt ja niiden asettamat raamit suhteessa valtaan ja opittava olemaan yhtä muutoskykyisiä kuin sorto itse.
Siksi jakaminen, kollektiivisuus ja solidaarisuuden toteuttaminen arkielämässä on tärkeämpää kuin mikään muu. Kun aktivistit menevät itseensä sorronvastaisen taistelun aikana, heidän on ryhdyttävä suhtautumaan rakkaudella siihen mitä he näkevät itsessään. Ja haluttava kokonaan uusi kakku. Muuten mistään ei tule mitään.