Julkaistu alunperin Antimilitaristin numerossa 2/2021 – kansainvälisyys.
Länsi-Saharan konflikti on yksi pisimpään jatkuneista konflikteista koko maailmassa ja sitä pidetään Afrikan viimeisenä siirtomaana. Se on ollut eurooppalaisen imperialismin pelinappula satoja vuosia, mutta sahrawien itsenäisyystaistelu jatkuu yhä tänäkin päivänä
Kuten lähestulkoon kaikki nykypäivän konfliktit Länsi-Saharan konflikti johtaa juurensa eurooppalaisesta kolonialismista. Länsi-Saharan nykyhistoria alkoi Berliinin konferenssissa vuonna 1884. Euroopan siirtomaavallat, kuten Portugali, Espanja, Saksa ja Yhdistynyt kuningaskunta jakoivat Afrikan keskenään ja de facto itsenäisestä Länsi-Saharasta tuli siirtokunta, Espanjan Sahara. Syyt Espanjan miehityshaluille eivät ole täysin selvät. Länsi-Sahara ei ole erityisen luonnonrikas alue ennen fosforin louhinnan alkamista vuonna 1972. Paikalliset sahrawit vastustivat miehitystä ankarasti ja Espanja ei ollut täydessä kontrollissa siirtomaastaan ennen vuotta 1934, 50 vuotta Berliinin konferenssin jälkeen. Espanja yritti epäonnistuneesti myydä siirtokuntaansa Itävalta-Unkarille, mutta lopulta joutui pitäämään sen osana imperiumiaan.
Toukokuussa 1975 Espanjan diktaattori Francisco Franco juhlii Espanjan sisällissodan voiton 36-vuotispäivää. Vuosi 1975 oli vuosi jolloin Espanjan imperiumi tuli päätökseensä. Toukokuussa Espanja ilmoitti vetäytyvänsä vihdoinkin Länsi-Saharasta ja marraskuussa Franco kuoli. Kehitys seurasi muiden Afrikan maiden 1950 ja 60-luvuilla tapahtunutta dekolonisaatiota, jokseenkin jälkijunassa. Länsi-Saharan sahrawien perustama vapautusliike Polisario, joka oli perustettu jo muutamaa vuotta aiemmin käytti tilannetta hyväkseen ja vapautti osan Länsi-Saharasta Espanjan hallinnon alta. Kysymys kuului tulisiko Länsi-Saharan itsenäistyä omaksi valtiokseen vai liittyä naapurivaltioon? YK:n tarkastelijoiden mukaan Sahrawien halu itsenäistyä oli ylivoimainen, mutta Marokko ja Mauritania molemmat pyrkivät liittämään sen omiin valtioihinsa.
Marokko oli jo aikaisemmin pyrkinyt miehittämään Länsi-Saharan Ifnin sodassa 1957 – 1958 (tunnetaan myös unohdettuna sotana), mutta epäonnistui. Francon kuoltua Espanjan siirtomaahallinto Länsi-Saharassa pysähtyi ja Marokko aloitti Vihreän marssin: 350 000 aseetonta marokkolaista siviiliä ylitti Länsi-Saharan rajan ja miehitys siirtyi Espanjalta Marokolle. Espanja, Marokko ja Mauritania solmivat yhdessä Madridin sopimuksen, jossa sovittiin Marokon ja Mauritanian miehittävän Länsi-Saharan, mutta kuitenkin Sahrawien itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Tästä sopimuksesta, joka solmittiin ilman sahraweita ja Polisariota syttyi Länsi-Saharan sota, joka kesti seuraavat 16 vuotta. Sota oli julma ja sisälsi lukuisia ihmisoikeusloukkauksia. Marokon julmin sotarikos oli kun se pommitti sahrawien pakolaisleirejä napalmilla ja fosforilla, tappaen tuhansia siviilejä.
Polisario onnistui lopulta voittamaan Länsi-Saharan sodan Mauritaniaa vastaan, mutta kumpikaan puoli sen ja Marokon välisessä sodassa ei onnistunut voittamaan ratkaisevaa taistelua. Konflikti jatkui 1980-luvulle, jolloin Marokko rakensi 2 700 kilometriä pitkän hiekkamuurin (häpeämuuri) erottelemaan Polisarion hallitsemat alueet Marokon hallitsemista alueista. Länsi-Saharan sota päättyi aselepoon vuonna 1991. Osana sopimusta Marokko lupasi järjestää YK:n valvoman kansanäänestyksen Länsi-Saharan itsenäisyydestä, mutta tähänkään päivään mennessä äänestystä ei ole järjestetty. YK:n tukema Baker-suunnitelma äänestyksen järjestämiseksi epäonnistui kun Marokko ei ollut yhteisymmärryksessä Polisarion kanssa sen sisällöstä. Erimielisyydet todellisuudessa olivat Marokon keksintöjä miehityksen jatkamiseksi. Kansainvälisen paineen absenssissa miehitystä oli helppo jatkaa tekaistuin periaattein.
Länsi-Saharan konfliktin nykytilanne on karu. Se on Pohjois-Afrikan ulkopuolella lähes täysin unohdettu, lukuunottamatta muutamia mediaraportteja kun maiden väliset suhteet kärjistyivät. Suurin osa sahraweista asuu Algeriassa pakolaisleireillä, ja Marokon miehittämät alueet on tehokkaasti liitetty osaksi sen hallintoa. Ihmisoikeusrikkomukset Länsi-Saharassa kuitenkin jatkuvat. Sahrawiaktivisteja rutiininomaisesti vangitaan vuosien mittaisiin esikuulusteluihin ja kaikki itsenäisyyttä kannattavat mielenosoitukset hajotetaan väkivallalla. Vangittuja sahraweita on myös systemaattisesti kidutettu ja jopa raiskattu. Ihmisoikeusloukkausten todellista laajuutta on mahdotonta selvittää, sillä Marokko kieltää ihmisoikeusjärjestöiltä pääsyn sen miehitysalueille. Sahrawit ovat turhautuneita kansainvälisen oikeuden toimimattomuuteen ja todennäköisyys aseelliselle konfliktille on suuri, ellei rauhanomainen ratkaisu löydy pian.
Viime vuosina Marokko on aloittanut uuden diplomaattisen sodan Polisariota vastaan. Vuosien 2019 ja 2021 välillä 20 uutta maata on tunnustanut Länsi-Saharan osaksi Marokkoa, mukaanlukien Yhdysvallat juuri ennen Donald Trumpin hallinnon loppua. Vastapalveluksena Yhdysvaltojen tunnustukselle Marokko tunnusti Israelin valtion ja normalisoi suhteet sen kanssa. Länsi-Saharan status unohdettuna konfliktina edesauttaa maiden hallintoja kannattamaan laitonta miehitystä ilman seuraamuksia. Kansainvälinen yhteisö, lukuunottamatta muutamia ihmisoikeusjärjestöjä ei vaikuta kiinnittävän konfliktiin juurikaan huomiota. YK:n edustaja Länsi-Saharassa Horst Köhler erosi virastaan vuonna 2019 ja uutta edustajaa ei ole nimitetty. Koko YK:lla on kaksi vakituista Länsi-Sahara työntekijää, eikä uutta suunnitelmaa kansanäänestyksen järjestämiseksi Baker-suunnitelman tilalle ole ehdotettu.
Positiivinen aspekti Länsi-Saharan konfliktista on että se olisi harvinaisen yksinkertaista ratkaista. Kansainvälisen yhteisön tulisi vaatia Marokkoa lopettamaan laiton miehitys ja tarvittaessa asettaa pakotteita. Suomen tulisi tunnustaa Länsi-Saharan itsenäisyys ja käyttää kaikki mahdolliset diplomaattiset keinot uuden rauhansuunnitelman aikaansaamiseksi. Median tulisi jatkuvasti uutisoida konfliktin käänteistä ja ulkoministeriön tulisi tukea rauhanjärjestöjä, jotka toimivat Länsi-Saharan konfliktin ratkaisun eteen. Länsi-Saharan konflikti on kuitenkin unohdettu, suomessa ja maailmalla siihen liittyvät uutiset eivät lähes koskaan ylitä uutiskynnystä. Ennen kun konflikti on kansalaisten tietoisuudessa yhtä hyvin kuin Palestiinan miehitys tai uiguurien sorto, Marokolla ei ole mitään intressiä purkaa nykyistä miehitystä, joka on taloudellisesti sille erittäin kannattavaa.